Aaltopeltitalojen ja seikkailujen Sagada

Matka Sagadan vuoristokylään taittui tilavasti bussissa. Tällä kertaa viesti oli siis mennyt enemmän kuin hyvin perille, kun ollaan totuttu kaikkialla jo kuvailemaan isoin käsienpyörityksin, että kuinka monta meitä yhteensä on ja kuinka iiisot matkalaukut meillä kaikilla on. Maisemat olivat jylhät ja vehreät, ja seitsemän tuntia köröttelyä vuoristotiellä kului kuvatessa ja löhöillessä.

Noustiin siis puolentoista kilometrin korkeuteen, ja ensimmäinen huomio olikin, että onpas ihanan viileää, lähellä Suomen kesähellepäivää! Toinen huomio kylässä oli, että meitä ei täällä tuijoteta, ainakaan enää ihan kaikki, tai osoittele tai toivota tervetulleeksi Filippiineille. Aletaan siis lähestymään Manilaa, ja täällä näkyi jo muutamia muitakin kalpeanaamoja. Ja seuraava huomio oli, että iso osa taloista on tehty pellistä, joko suorasta tai aaltomaisesta.  Opas kertoi seuraavana päivänä, että ne on kätevän kevyitä kuljettaa tänne ylös ja pitää asunnon sopivassa lämpötilassa. Sisätilat on vuorattu puulla.

Erikoista kaupungissa oli iltayhdeksästä aamuneljään kestävä ulkonaliikkumiskielto. Tapa on periytynyt toisen maailmansodan ajalta, mutta kyläläisten mielestä hyväksi todettua tapaa on turha muuttaa ja niinpä iltayhdeksäksi piti kiltisti kipittää hotskulle. Tämä ei tuottanut siinä mielessä vaikeuksia, että se alkoi olla jo vakiintunut nukkumaanmenoaika.

Koska täällä on vain kaksi päivää aikaa ja paljon suoritettavaa, oli kello tavalliseen tapaan soimassa auringonnousun aikaan. Porukka jakautui ensimmäisenä päivänä kahteen osaan, supersuorittajiin ja suorittajiin. Molemmat ryhmät vaelsi katsomaan kahta luolaa, luolan suulla roikkuvia hauta-arkkuja ja maanalaista jokea. "Extremeryhmä" suoritti lisäksi cave connectionin, kahden luolan yhdistävän 1,5 km pitkän maanalaisen käytävän oppaan ja oppaan lyhdyn kanssa. Vaikeustaso erittäin rankka, eikä suositella jos on yhtään ahtaanpaikankammoa. Allekirjoittaneen mielestä tämä osuus oli yksi upeimpia juttuja koko reissussa, ja olihan se aikalailla itsensä ylittämistä. Alkuosa mentiin paikoin niin kapeissa koloissa, että tällainen valaankokoinen länsimaalainen oli jäädä takapuolestaan kiinni. Muutama pahin kohta laskeuduttiin tai noustiin köysillä, ja paria paikkaa ei olisi millään päässyt eteenpäin ilman oppaan nostoapua tai tarkkoja neuvoja, missä järjestyksessä mikäkin jalka tai käsi täytyy laittaa mihinkin tai millä tavalla heilauttaa itsensä kiven toiselle puolelle. Kerran opas seisoi muurina laskeutumiskohdan ja jonkun mustan aukon välissä, koska aukkoon tipahtamisen eloonjäämismahdollisuudet olisivat kuulemma 3%:n luokkaa. Yhtä otsaruhjetta isompia vekkejä ei kuitenkaan tullut. Loppuosasta Sumagingin luolaan saavuttessa tila laajeni ja vetistyi, päästiin uimaan maanalaisissa uima-altaissa ja ihailemaan erilaisia kivimuodostelmia ja korallifossiileja. Eli rankkaa mutta hienoa oli. 

Lumiang-hautaluola on cave connection -reitin lähtöpiste.

Sumaging-luolan puoli on täynnä erilaisia kivimuodostelmia. 

 Filippiinit tykkäävät löytää luolamuodostelmista erilaisia hahmoja. Tässä raskaana oleva kuningatar.

Kuningas. Myös prinssi ja piileskelevä prinsessa asuttavat luolaa.

Roikkuvat haudat ovat yksi Sagadan erikoisuuksista. Ennen katolilaisuuden saapumista kaikki kyläläiset on haudattu arkkuihin luolan suulle tai kallioseinämään, ja vieläkin osa haudataan perinteisellä tavalla. Paikalliset eivät uskoneet taivaaseen ja helvettiin, vaan kuolleet jatkavat erilaisessa olomuodossa elämäänsä, tarkkaillen maailmaa korkealla arkussa takaisin sikiöasentoon aseteltuina. Poikkeuksena ei-vanhuuteen kuolleet, jotka haudattiin matalalle ojansuuhun. He olivat alunperinkin olleet sitten "huonoja sieluja", mutta pääsivät silti kuoltuaankin kokemaan päivän ja yön vaihtelun. Ja 0-10-vuotiaina kuolleet haudattiin takapihalle suojelusenkeleiksi. 

Modernimpi hautausmaa...

... jossa lehmät saivat vapaasti tallustaa.

Toisena seikkailupäivänä lähdettiin koskenlaskuun kumiveneillä. Märkää ja hauskaa oli, toisten mielestä paikoin vähän tylsääkin ja toisten mielestä käytiin kuoleman rajamailla, riippuen omista mieltymyksistä ja kumman paatin ohjauksessa sattui olemaan. Porukkaa molskahteli veteen tasaisin väliajoin, mutta pelastusliivi pulpautti pinnalle ja kypärä suojasi pahimmilta kolhuilta, ja kaikki saatiin nostettua takaisin ylös ennemmin tai myöhemmin.  Muutamaa mojovaa mustelmaa päästiin myöhemmin ihailemaan.

Lähtöpäivänä Angelesiin käytiin matkan varrella ihailemassa Unescon maailmanperintökohteiksi listattuja riisipeltoja. Kauniita olivat.

Kirjoittanut Sari, kuvat Pipsa

Viidakon tähtöset siirtyvät Pohjois-Luzonille

Nyt on vesileikit leikitty ja aika siirtyä Pohjois-Luzoniin ja kohti hieman toisenlaisia seikkailuja. Lentelimme Coronilta suoraan Laoagiin, missä meitä odotti tähän astisista majoituksista se kammottaviin. Mutta eipä se mitään, suihkusta tuli vettä ja sängyssä tuli uni, joten ei meillä suurempaa hätää. Eniten majapaikassamme jäi harmittamaan lukuisat eläimet joita oli pihalla pienissä häkeissään. Pihalla oli mm. käärmeitä, kilpikonnia, apinoita ja krokotili. Jos tämän olisimme tienneet niin emme olisi moista hotellia valinneet. 

Ensihuomiomme Palawanin jälkeen olivat että täällä Luzonilla on selvästi vauraamman näköistä, hienoja taloja, jotka välillä näyttivät olevan kun jostain satukirjasta. Ihmiset hymyilevät ja huutelevat kaduilla "helou maam, helou maam, welcome to Philippines". Poliisit ja vartijat huutelevat muiden mukana, kaikilla leveä hymy naamalla.

Laoagia emme kovinkaan paljoa ehtineet tutkailla, mitä nyt iltasella istuimme parilla drinksulla pimeässä baarissa (täälläkin on näköjään sähkökatkoja) ja aamulla teimme pikaisen visiitin Laoagin ainoalle nähtävyydelle, elikkäs kellotornille. Sitten olikin aika palata hotelille, jossa huomasimme pian että meille on tehty oharit. Olimme edellisenä iltana sopineet että sama tyyppi, joka toi meidät jeepneyllä lentokentältä, veisi meidät aamulla Viganiin. Nähtävästi sopimus ei kuitenkaan ollut molemminpuoleinen ja meillä tuhraantui hetkinen siihen että saimme paikalle korvaavan kuljetuksen ja pääsimme lähtemään kohti Unescon maailmanperintökaupunki Vigania.

Laoagin kellotorni

Matkan varrella Paoayn hiekkadyyneillä

Kyydissä seisottiin ja kyyti oli välillä melko hurjaa

Paoayn kuuluisa kirkko käytiin kurkkaamassa matkan varrella

Viganissa majoituttiin perinteiseen kartanoon, joka oli kun museo. Meidän lisäksemme siellä on yöpynyt myös Tom Cruise ja muita elokuvatähtiä. Ensisilmäyksellä Vigan oli kivan näköinen kaupunki, mukulakivikatuja, hevoskärryjä, kivoja ravintoloita ja leppoisa ilmapiiri. Sadekausi on nyt alkanut ja Viganissa sen kyllä huomasi. Kävimme pizzalla ja hierojalla, jonka jälkeen huomasimme että koko Vigan on vedenpaisumuksen vallassa. Täällä kun sataa niin ei sada ihan vähän.

Villa Angela, Tomppakin nukkui täällä

Viganin öiset kadut olivat hiljaisia

Päivällä Viganin kadut täyttyivät hevoskärryistä ja matkamuistomyymälät myivät kaikki samoja käsitöitä.

Viganissa meillä ei ollut paljoakaan suoritettavaa, joten keskityimme ostosteluun ja hierojalla ramppaamiseen. Kävimmepä jopa iltaakin viettämässä ja herätimme jälleen huomiota paikallisten keskuudessa. Kaljalähetys saapui pöytäämme ja perässä rakkauskirje. Kirjeen kirjoittajakin liittyi myöhemmin seuraamme, mutta kommunikaatiovaikeudet hieman vaikeuttivat jutustelua.

Virran vietävinä

Hylkysukeluksien lisäksi sukelluspoppoo hinkusi näkemään myös vähän mitä Filippiinien riutoilla on meille tarjota. Paras paikka (Tubbataha) oli aivan liian kaukana joten kohteeksi valikoitui Apo reef. Apon reissun toteutuminenkin oli hieman vaarassa, mutta lopulta saimme järjestymään päiväreissun Dugong diversin kautta. 

Apolle on pitkä matka joten lähtö oli jo viideltä aamulla. Veneilimme aluksi läheiselle paratiisisaarelle, josta saimme lisää matkatovereita. Paratiisin maaperälle emme uskaltaneet astua, koska opas varoitteli että siitä tulisi kallis lasku, kyhjöttelimme siis veneessä kunnes paratiisilaiset saapuivat ja saimme isomman bangka-veneen. Loppumatka sujuikin leppoisasti loikoillen.

Perillä meillä oli suoritettavana 3 sukellusta. Kaikki olivat virtasukelluksia ja melko haipakkaa mentiinkin. Sen vuoksi ei paljon onnistuneita kuvia, mutta tässä muutamia otoksia:

Sukellusten välillä torkuttiin ja syötiin. Paluumatka ei ollut ihan niin sujuva kun menomatka. Meri tyrskysi ja saavuimme kotimökkeröömme vasta myöhään illalla. Bonuksena saimme vielä kuolemanväsyneenä kahlata pimeässä meressä rantaan yrittäen parhaamme mukaan väistellä merisiilejä ja olla liukastumatta kivikossa. Laskuvesi siis ehti ennen meitä. Perillä odottivat nälkäiset kaverit, jotka eivät olleet saaneet ruokaa ennen sukelluspoppoon saapumista. Ruokailun jälkeen onnelliset matkalaiset kaatuivat naamalleen petiin ja nukkumattia ei tarvinnut odotella.

Dugongeja etsimässä

Yksi odotetuimmista retkistämme oli merilehmiin kuuluvien dugongien etsintä rantavesien uumenista. Jos onni on myötä, saisimme snorklaten seurata hetken noiden lempeiden kasvissyöjäjättien elämää. Opas totesi todennäköisyyden olevan luokkaa 50-50. 

Alkubriiffinä neuvottiin, että etsinnän aikana tulee olla mahdollisimman hiljaa. Kaikenlaista veden pärskimistä pitää välttää ja meressä tulee porskuttaa jalat pinnan alla. Pelastusliivejä ei suositeltu, sillä ne pitävät kropan pinnalla, mikä lisää pärskintää, ja hankaloittavat myös etenemistä. Siinäpä jännitysmomentti alkavalle snorklaajalle, joka ei täysin luota uimataitoihinsa ja voimiinsa, ja on tähän mennessä halunnut mereen liivit mukaan. 

Aamulla matkaan. Dugongit viihtyvät lämpimissä rantavesissä joidenkin metrien syvyydessä, jossa on hiekkapohjaa ja levää. Tällaisille paikoille pysähdyimme. Laivan moottori sammutettiin ja miehistö kävi asemiin. Siinä hiljaisuuden vallitessa tähysimme meren pintaa, jossa dugongit käyvät aika ajoin haukkaamassa happea. 

Kakkoskohteessa otuksesta saatiin havainto. Retkeilijöitäkin oli kerääntynyt kannelle, kun näimme suuren olennon käyvän lähes kokonaan pinnan puolella. Siinä taisi päästä haltioitunut huokaus. Siinä se nyt oli. Ja olipa se iso. Ja kääk, nyt räpylät jalkaan, maski päälle, snorkkeli suuhun ja merta kyntämään. 

Oppaiden ohjaamana kävimme merta läpi. Neuvona oli katsoa veden alla kaikkiin suuntiin ja sitten vilkaista pinnan päältä, oliko oppaalla tai jollakulla muulla näköhavainto, jota kohti lähdettäisiin. Snorklatessa ei näkynyt pohjaan. Ympärillä oli lähinnä sameaa. Siinä sitä kuitenkin mentiin ja haravoitiin "aavaa merta". Hullun hommaa, kävi useammankin kerran mielessä. 

Aallot olivat välillä niin laajoja, että muut snorklaajat peittyivät näkyvistä. Ilman pelastusliiviä kävi mielessä, että kuka löytäisi, jos eksyisi kauas muusta porukasta. Etsimämme elikot olivat suuria, siis pelottavia. Tahdoinko edes löytää niitä? Kaikenlaista siinä naama veden alla ehti ajatella.

Vesiperänhän me retkellä vedimme. Arat jätit ehtivät liueta paikalta, vaikka näköhavaintoja riitti. Eivät huolineet meitä snorklaamaan keskuuteensa. 

Kaikkinensa retki oli kuitenkin jännittävä ja mielenkiintoinen, ja tulihan siinä muutama oma pelkokin voitettua. 

Matkalla dugongien valtakuntaan lueskeltiin.

Ja torkuttiin...,

torkuttiin...,

ja torkuttiin.

Yksi miehistön jäsenistä sai tonnikalan pyydettyä.

Dugongien tähystelyä.

Uskokaa tai älkää, siellä se on! Tämä on ainoa ja virallinen "todisteemme" siitä, että löysimme etsimämme.

Etsintä ohi. Opas viittoilee ilmeisesti, että tulkaas noutamaan.

Kaikkemme yritimme. Retken päättyessä alkoi aurinko mennä mailleen.

Palatessa meidät jouduttiin jättämään pitkän matkan päähän rannasta, kun pikkuveneen pohja kolahti koralleihin. 

Muistoksi retkestä jäivät lukuisat meduusojen polttamat punaiset pisteet, joita löytyi varsinkin ranteista.